Halusin erityisesti nähdä miten Moskova-Baku-junalla sujuisi meno pitkin Kaspianmeren rantaa Azerbaidzhaniin. Takaisin tulisin myös maata pitkin Georgian Kazbegista Pohjois-Ossetiaan Vladikavkaziin Kaukasus-vuorten välitse kaunista vuoristotietä, jota pitkin olin mennyt jo ennenkin.
Dagestanin pääkaupunki Mahatshkala Kaspianmeren rannalla
Menomatkalla pysähdyin Kaspian meren rannalla Dagestanin pääkaupunkiin Mahatshkalaan. Kaupunki oli kaunis mutta aika ränsistyneen oloinen. Silti teki heti mieli suunnitella tulevani tänne rantalomalle. En osannut etukäteen aavistaakaan, että pitkät hiekkarannat ja kaunis puisto olivat aivan kaupungin keskustassa.
Majoituin rannan ja rautatieaseman väliin hotelli Kaspiyhin, joka oli kelpo hotelli ravintoloineen ja ystävällisine vastaanottoineen sekä sijainti aivan mainio. Kävin illalla ja kävelyllä rantapuistossa ja nukahdin ulkoa kuuluvaan Kaspian meren kohinaan. Meren näkisin parvekkeelta aamun valjettua.
Kävin aamiaisella rannalla Dzazha-ravintolassa. Kurzet olivat herkullisia ja muistuttivat isohkoja pelmenejä, olivat kuitenkin pienempiä kuin kaukasialaiset hinkalit. Hauska oli huomata, että menun perässä oli astioiden rikkomishinnasto, jollaisia en ole enää Venäjällä aikoihin nähnyt. Teekannun olisi saanut heittää seinään noin kolmellatoista eurolla, lasit ja lautaset olivat halvempia, samalla rahalla olisi niitä voinut heittää kahdeksan kappaletta. Kuulemma rentouttaa mukavasti.
Kävin hetken ihailemassa Kaspianmerta ja lähdin sen jälkeen pujottelemaan rautatieasemalle. Olin ajatellut kuvata matkalla suuren valkoisen päämoskeijan, jonka luulin kartalla olevan kävelyreitilläni. Kyseltyäni asiaa kuulin että moskeija olisi kymmenen minuutin bussimatkan päässä. Aikaa oli junan lähtöön, mutta en viitsinyt enää ajella. Olisin vaan ottanut kuvan enkä mennyt rukoilemaan, joten olin tyytyväinen aseman vierestä löytämääni pikkumoskeijaan.
Kävin vielä aseman lähistöllä pikkukuppilassa nauttimassa salaatin ja teetä. Aseman edustalla oli paikallisen kansallissankarin komea patsas ja aseman ovella sympaattinen koira vahdissa. Makasi vaan kyljellään häntää heiluttaen eikä nostanut edes päätään, kun kyselin vastaako hän koko Mahatshkalan päärautatieaseman turvallisuudesta. No lisää turvamiehiä oli kyllä tarpeeksi aseman sisätiloissa.
Mahatsh Dahadajevin muistomerkki ja asemavahti
Azerbaidzhanin rajalla
Juna tuli asemalle aikataulussa ja nousin kolmosluokan eli platskart-vaunun kyytiin. Ajelimme pitkin Kaspianmeren rantaa Derbentin kautta. Kaksi vaunupalvelijaa emännöivät touhukkaasti ja kertoivat milloin mitäkin ohjetta Venäjän ja Azerbaidzhanin rajaa ylitettäessä. Venäjän puolella pääsin tosi perusteelliseen haastatteluun, joka tosin oli kalpea aavistus siitä mitä oli tulossa Georgian ja Venäjän rajalla myöhemmin.
Tosi ystävällistä kyselyä kyllä kaikki oli koko ajan. Uutta Venäjän pitkää viisumiani ei saatu millään luettua systeemeihin, onneksi olin jo käynyt sen kanssa kerran edestakaisin Moskovassa, muuten olisin jo vähän huolestunut pääsenkö ollenkaan eteenpäin. Lopulta löytyi rajavartijaryhmän ilmeisesti it-ihme Sergej, joka naputteli tietoni maaliin niin että systeemikin sen hyväksyi.
Haastattelun lopulla vielä rajamiespäällikkö kiihtyi, kun kerroin olevani katsastamassa ekologista junareittiä Kaukasukselle. Eivätkö ne teidän ekoasiantuntijanne ymmärrä, miten paljon energiaa menee tällaisen junan rakentamiseen, hän luennoi. Ja melkoinen määrä energiaa menee myös näin pitkän junan liikuttamiseen, ja sitten on rakennettava uusia ydinvoimaloita kun energiaa ei muualta tarpeeksi löydy. Mutta älkää nyt kuitenkaan luulko että minä matkailua vastustaisin, tuokaa ihmeessä erityisesti tänne kauniiseen Kaukasiaan ihmisiä, täällä kyllä riittää katsottavaa, jatkoi hän lauhtuneena. Oikeassa tämä rajamiespäällikkö siinä onkin.
Azerbaidzhanin puolella rajamuodollisuudet olivat löysemmät, mutta pitkät ja epämääräisemmät. Yritin koko ajan olla näyttämättä printtiä sähköisestä Azerbaidzhanin viisumistani, mutta joka ikinen viskaali halusi nähdä sen paperilla. Moninaisten prosessien lopussa sydämeni aivan suli, kun nuori ja nätti azerirajavartijapoika tuli palauttamaan passini, väläytti kauneimman hymynsä ja sanoi: ”Welcome to our country. We are really glad to see you here!”
Azerbaidzhanin pääkaupungissa Bakussa
Juna saapui Bakuun aamuneljältä eli ei siis aivan mukavimpaan aikaan. Bakun rautatieasema oli häkellyttävän uusi ja kimmeltävä Mahatskalan ränsistyneiden paikkojen jälkeen. Ostin seuraavalle illalle yöjunalipun Tbilisiin ja kysyin samalla olisinko saanut sen netistä. Sanoivat saman saitin ady.az jossa olin jo takunnut saamatta lipputilausta läpi. Asemalla oli lämmintä ja mukavia nahkapenkkejä, joten kuukahdin tyytyväisenä yhdelle niistä, enkä vaivautunut herättelemään Booking.comin asunnonvuokraajaani, joka oli muutenkin ilmoittanut, että huone vapautuu vasta kymmeneltä.
Aamun valjettua lähdin etsimään osoitetta aseman vierestä ja se löytyi suht helposti. Kaupunki oli valmistautumassa kevätjuhla Bayraniin ja kasvatettua rairuohoa oli sitä varten myynnissä joka puolella kaupunkia. Kävin syömässä aamiaiseksi shaurmat ystävällisessä sivukadun kahvilassa aseman vieressä.
Seurailin ikkunasta miten mieskaksikko oli meluten perustamassa kadulle pihakauppaansa josta sai mitä vaan, ainakin kanaa ja hunajaa. Kuppilan mieslauma kuulusteli alkuperääni ja luulin jo että saan maksaa ulkomaalaisuudestani, mutta yllätyin iloisesti kun kunnon eväs ja kaksi kuppia teetä maksoi yhteensä vain noin puolitoista euroa.
Seuraavaksi soitin vuokraisännälleni päästäkseni asunnolle, mutta yllätyksekseni hän olikin varannut minulle asunnon kolmen kilometrin päästä rautatieasemalta ja pyysi tulemaan paikalle taksilla. Sanoin etten halua vaihtaa asuntoa enkä edes ymmärrä uutta osoitetta miten se kirjoitetaan. Se on Whatsupissa ollut jo monta päivää luettavana, sanoi möreä miesääni. Eihän Whatsuppini ole ollut auki junassa ilman nettiä moneen päivään eikä vieläkään, selitin. Miten ihminen voi matkustaa toiselle puolelle maailmaa ilman Whatsupia, kiihtyi mörisijä, menkää vaikka lähimpään kauppakeskukseen kytkeytyäksenne siellä Wifiin. Sanoin etten hyväksy muutenkaan uutta osoitetta ja lopetin puhelun siihen.
Ärtyneenä menin lähimpään kauppakeskukseen, ostin siellä monen euron teen päästäkseni Wifiin ja peruutin kämpän. Myöhemmin päivällä totesin ettei isäntä ollut perinyt huoneesta kuluja. Katsoin rautatieaseman lähistöltä kivannäköisen Freedom-hostellin ja menin sinne kysymään huonetta. Sain kuuden hengen makuusalin käyttööni yhden vuoteen noin kympin hinnalla, eikä siistiin huoneeseen ilmestynyt muita asukkaita, vaikka ei se olisi haitannutkaan.
Lähdin kaupungille ihmettelemään komeasti rakennettua keskustan ympäristöä kysyttyäni ensin henkilökunnalta, mistä löytäisin entisen Intourist-hotellin. Nuori vastaanoton tyttö ei tietysti tiennyt, mutta iäkkäämpi siivooja osasi niitä neuvoa kaksikin. Molemmat olivat sitten niin uudelleenrakennettu, että en saanut oikein kunnon nostalgiatunnelmaa aikaiseksi.
Muutenkin sanoisin Bakusta, että ellen tietäisi olleeni siellä töissä monia vuosia sitten, olisin luullut olevani aivan toisessa kaupungissa. Sen verran pilvenpiirtäjiä ja uusia bulevardeja ja ties mitä oli rakennettu.
Ajattelin etsiä neitsyttornin ja vanhan kaupungin jotain vanhaa löytääkseni. Neitsyttorni oli paikoillaan, mutta vanha kaupunki oli aivan uudeksi kunnostettu, mikä tietysti on hyvä asia, koska neuvostoaikaan se oli niin olematon ja huonossa kunnossa. Kävelin ympäriinsä ja pidin näkemästäni.
Outoa oli huomata islaminuskon vahvistuminen, vaikka aika rauhanomaisesti se katukuvassa näkyi. Yhden ainoan huivitetun naisen näin parin päivän aikana ja hänelläkin kasvot olivat näkyvillä. Muuten naisilla oli joka puolella meikäläisittäin normaalit vaatteet, miehet taas pitivät enemmän päähineitä ja kauhtanoita. Pari kertaa kuulin vieressäni miehen toistelevan allahia, toisen kerran suojatietä ylittäessäni ja toisen kerran istuessani miehen vieressä bussissa. Olisin halunnut kysyä oliko seuraava pysäkki oikea, mutta en sitten tohtinut häiritä vieruskaverini keskittynyttä muminaa.
Kävelylenkin jälkeen kävin sivukaupungin pienessä ravintolassa syömässä hyvää linssikeittoa. Nuori isäntä kertoi olleensa töissä hotellin vastaanotossa, mutta aloittaneensa juuri nauttimisen ravintolayrittäjän vapaudesta. Toivottavasti menestystä riittää, ateria ja vastaanotto ainakin olivat mukavia. Pakkasivat vielä dolmakääryleet mukaani iltapalaksi.
Saunakeskus Taze Bey oli ravintolan vieressä ja menin sinne seuraavaksi. Höyryinen sauna oli viihtyisä ja siellä oli pesijä. Onneksi minulla ei ollut rusketusta, nimittäin pesun jälkeen sitä ei ainakaan enää olisi ollut. Pesijä tyrkytti vielä hierontaa tai muita hoitoja lisäksi, mutta olin aivan valmis lähtemään pesukäsittelyn ja teekupillisen jälkeen. Suosittelen kyllä paikkaa, oikein siisti saunakeskus ja mukava henkilökunta. Miehet ja naiset tietty kulkivat eri ovista sisään.
Ajoin metrolla pari pysäkkiä takaisin rautatieaseman seudulle ja hostellilleni. Metroon meno oli veikeää. Olisi pitänyt ostaa ensin kortti ja ladata siihen matkoja, mutta yleinen tapa oli antaa jollekin portista menevälle kanssamatkustajalle rahaa käteen ja tämä sitten leimasi sisään. Sama toimi busseissa, mutta minusta oli noloa kun sitten minulta ei otettukaan rahaa vastaan matkastani, vaan viitattiin kintaalla maksulleni.
Kiertelin illalla vielä vähän kaduilla, jossa juhlittiin hillitysti muslimijuhlaa bayrania. Hostellin henkilökunta oli keskittynyt kissanpennun kanssa leikkimiseen. Nukuin hyvin seuraavaan aamuun asti.
Lähdin aamupalan jälkeen puoliltapäivin kaupungille ja olin mielestäni palloillut niin paljon Bakun keskustassa, että otin bussin ja ajoin keskustan ulkopuolelle. Arvasin oikein, että keskustan vauraus muuttuisi hetkessä muutaman kilometrin päässä keskustasta.
Kiertelin torimaista kyläkeskusta ja palasin takaisin keskustaan, koska pieni sateen tihutus häiritsi haluani kuljeskella ulkona. Käsitän käyneeni Söbailin alueella ja paikallisella torilla.
Etsin rautatieaseman läheltä sopivan ruokapaikan ja istuskelin siellä lueskellen ja puhelimella surffaillen. Tarjoilijapojat eivät osanneet venäjää tai englantiakaan, mutta onneksi keittiöstä löytyi äiti, jonka kanssa sain sovittua ruokatilauksen. Siirryin ajoissa asemalle, jossa ei ollut taululla ilmoituksia lähtöraiteista ja kuulutukset vain paikallisella azerin kielellä. Kun kysyin mistä saa tietää Tbilisin junan lähtöraiteen, infon poika pyysi käymään hänen luonaan lähempänä lähtöä, mutta kertoi samalla raiteen yleensä olevan ykkönen.
Junalla kohti Georgiaa
Juna löytyi sitten helposti ja asetuin paikalleni kolmosluokkaan. Vaunupalvelijoita oli kaksi, nuorempi ja vanhempi rouva. He pitivät huolta, etten aamulla rajavyöhykkeellä olisi missään tapauksessa saanut kiivetä takaisin yläpetilleni. Tarkastuksia oli monta, azerien passinkeräys, azerien tullaus, azerien passinjako sekä samat prosessit Georgian puolella. Aikaa paloi ja kiipesin sitkeästi joka välissä ylös torkkumaan ja yhtä sitkeästi vaunurouvat vuorotellen kehottelivat tulemaan alas, etteivät viranomaiset vaan näkisi.
Tbilisin keskusrautatieasemalle saavuttiin aamulla melko pian rajatarkastusten päättymisen jälkeen. Georgiasta ja paluumatkasta Pohjois-Kaukasuksen kautta kerron seuraavassa jaksossa.
Jarmeli matkustaa 
8 vastausta artikkeliin “Maata pitkin Kaukasiaan Mahatshkala-Baku-Tbilisi-Sighnaghi-Kazbegi.. osa I”