Aamulla jonkin aikaa Azerbaidzhanin ja Georgian rajatarkastuksien jälkeen istuin hetken rautatieasemalla saavuttuani Tbilisiin. Etsin pankkiautomaatin ja ajelin metrolla Diduben väkeä vilisevälle metroasemalle. Metroa varten olin ostanut kassalta kortin ja ladannut siihen läjän viidenkymmenen sentin arvoisia matkoja.
Georgian virkeä pääkaupunki Tbilisi
Tältä meluisalta Diduben asemalta lähtivät reittitaksit ja bussit pohjoisen suuntaan Kaukasukselle. Aseman ympärillä oli myös isohko ja värikäs torialue. Olin varannut Didubesta hotelli Stayn, joka olikin yllättävän hyvätasoinen rähjäisen torikaupunginosan keskellä.
Kiertelin Didubea, mutta väsytti aikamoisesti aamun herätykset rajavyöhykkeellä, joten menin aikaisin nukkumaan ja ottaisin vastaan seuraavana päivänä tyttäreni ja miehensä, jotka olivat tulossa Helsingistä Kiovan kautta Ukraine Airlinesilla. Olisin halunnut ostaa pienen pullon georgialaista viiniä huoneeseeni iltapalaksi, mutta sitä oli myytävänä vain kahden litran tai isommissa kanistereissa joten tyydyin ottamaan teetä juustoisen hatshapurin ja granaattiomenan kaveriksi.
Seuraavana aamuna luovuin hotelli Staysta hyvän aamiaisen jälkeen. Tarjoilijani Marina kantoi eteeni lavashileipää, kananmunia, viikunahilloa, sulgunijuustoa, granaattimehua ja kertoili suuresta perheestään sekä tekemistään töistä kotiseudulla Tbilisissä ja työkomennuksilla Turkissa. Häntä nukutti vastaanoton yövuoron jälkeen, mutta halusi huolehtia siitä että syön kunnolla ennen kaupungille lähtöä.
Ajelin metrolla takaisin keskustaan Vapauden aukiolle ja etsin käsiini Hillside hostellin, jonne olin varannut perhehuoneen. Etsin hostellia hyvän tovin helposta osoitteesta huolimatta ja löysin lopulta puhelinohjeiden perusteella virttyneen postimerkin kokoisen kyltin ovikellon vierestä takapihalta. Emännän vastaanotto oli kuitenkin lämmin ja paikka oli kodinomainen suuri asunto kaupungin pääkadun tuntumassa, joten en keksinyt moitittavaa. Huone oli edullinen ja siinä oli parvekekin.
Lähdin aurinkoiselle kaupungille kävelylle pitkin pääkatua Rustavelia ja löysin helposti Tbilisi- ja Iveria-hotellit, joissa olin kauan sitten asunut pitkään ollessani töissä täällä Tbilisissä. Rustaveli on vilkkaasti liikennöity, mutta tunnelma sen reunoilla oli mukavan leppoisa niinkuin ennenkin.
Lähdin illalla lentokentälle hyvissä ajoin lapsiani (28-vuotiaita) vastaan. Palasimme yöksi takaisin hostellille lähteäksemme seuraavana päivänä Kahetian viinialueelle Sighnaghiin ja sen jälkeen Kaukasus-vuoristoon Kazbegin kylään.
Sighnaghin kuvankaunis vuoristokylä
Söimme aamiaisen yhdessä Vapauden aukion monista ruokapaikoista ja ajoimme sen jälkeen Samgorin metroasemalle, josta lähtisivät bussit ja reittitaksit Kahetian suuntaan. Marshrutka eli minibussi löytyi ja liput huimaan kuuden larin (kaksi euroa) henkilöhintaan. Nousimme kyytiin ja ajoimme runsaan tunnin pitkin maaseutumaisemia ylös kiemurrellen kukkulalle Sighnaghin kauniiseen vuorikylään.
Etsimme perillä Nana’s Guest Housen, joka oli sievä pikku majatalo ja Nana tietysti herttainen emäntä. Hän laittoi heti lämmöt päälle huoneisiin ja neuvoi mitä kautta kulkea lähistöllä.
Kuljeskelimme illan pimentyessä kylällä ja kävimme syömässä hyvän moniruokalajisen georgialaisen illallisen naapuruston ravintolassa. Hintaa monipuoliselle ruokailulle viineineen tuli kolmelle hengelle runsaat sata laria eli noin kolme kymppiä. Koko perhe oli mukana puuhassa, pojat tarjoilivat puuhakkaasti, äiti tuli keittiöstä komentamaan ja isä valvoi kokonaistilannetta baaritiskin takaa.
Nukuimme yön hyvin ja halusimme jatkaa matkaa palaten ensin Tbilisiin yöksi, koska vuoriston Kazbegiin ei ollut Sighnaghista suoraa tietä. Pohdimme eri reittejä, jotta näkisimme paljon mutta emme ahnehtisi ja väsyttäisi itseämme jatkuvalla liikkeellä olemisella. Kaukasiassa kyllä riittäisi paikkoja useammallekin reissulle.
Seuraavana aamupäivänä söimme aamiaismunakkaat kivassa kuppilassa lähellä Sighnaghin bussiaukiota. Isäntä kutsui poikansa heti sytyttämään takkaa kun astuimme sisään. Nyt oli äidin lisäksi mummokin keittiössä.
Reittibussi lähti täytenä ja me siinä mukana. Ajoimme jälleen Tbilisiin Samgoriin ja etsimme Vapauden aukiolta Tina’s Guest Housen, koska aikaisempi majoituspaikkamme oli täynnä. Tinan paikka oli vielä kodinomaisempi kuin kumpikaan edellinen Guest House ja isäntäpariskunta entistäkin sydämellisempi.
Lähdimme kävelylle vanhaan kaupunkiin ja ajelimme funikulöörillä eli rinneradalla Mtatsmindan kukkulalle. Rata oli vähän pidempi kuin Turkuun rakennettava. Kukkulalta näkyi hyvin kahden miljoonan asukkaan Tbilisi.
Kaukasus-vuoristoa ihailemaan Kazbegiin
Halusimme lähteä seuraavana päivänä Tbilisistä Kazbegiin katsomaan vuoria, mutta tie sinne oli suljettu yllättävän sankan lumisateen vuoksi. Mietimme jo pitäisikö lähteä Kazbegin sijaan junalla Armeniaan Jerevaniin, mutta päätimme kuitenkin jonkin aikaa toiveikkaasti odottaa tien avautumista, koska ilma lämpeni nopeasti.
Tietä aurattiin puoli vuorokautta ja lähdimme liikkeelle vuoristoa kohti jo hyvissä ajoin, jotta pääsisimme eteenpäin heti aurauksen valmistuttua. Kulutimme hetken aikaa myös Mtshetassa ja Gudaurissa sekä ihmettelimme matkalla tien varsien pitkiä autojonoja. Pääsimme georgialaisen kuljettajamme kanssa jonon keulille, venäläiset autot ja rekat pysäytettiin kauemmaksi.
Perillä Kazbegissa maisemat olivat varsin kuvaukselliset. Majoituimme pikku hotelliin nimeltään Oishe Terrace. Se sijaitsi kylältä hieman ylöspäin vastapäätä Kazbek-vuorta. Kävimme ennen auringon laskeutumista vuorten taakse ihailemassa aivan satumaisia maisemia Gergetin kirkolla. Kyseisen kirkon kaksi tornia näkyvät allaolevassa kuvassa takavasemmalla ja niistä oikealle korkein Kazbek-vuoren huippu.
Illallistä söimme tapamme mukaan runsaasti georgialaiseen tyyliin. Palatessamme hotellille meitä lähti seuraamaan suden näköinen suurehko otus. Kaipa se oli vain iso koira, mutta kiihdytimme ylämäkeen askeleitamme. Otus oli vähän rampa etujaloistaan eikä saanut meitä kiinni. Kaikkea sitä pitää Kazbegin pimeydessä sattua.
Seuraavana päivänä nuoriso oli palaamassa Tbilisiin ja sieltä Kiovan kautta Helsinkiin. Minä lähdin autolla pohjoiseen Venäjän ja Pohjois-Ossetian puolelle Vladikavkaziin, jonne oli kaunista vuoristotietä noin 50 km. Rajalla vaihdoin kuljettajan ja auton georgialaisista venäläisiksi. Ihan vaan että sain luiskahdettua jonossa rekkojen ohi.
Pohjois-Kaukasus Venäjän puolella
Georgian rajan jälkeen pääsin Venäjän puolella aivan uskomattoman perusteelliseen haastatteluun. Kuulustelu oli ystävällistä ja nuori salskea rajapäällikkö kirjasi kaiken ylös mitä vastailin. Kysymykset koskivat työtilannettani, matkareittiäni ja perhesuhteitani. Kesti yli puoli tuntia, mutta minulle anteeksipyydellen luvattiin, että seuraavalla kerralla voisin vaan ilmoittaa että minut on jo haastateltu ja pääsisin läpi sujuvasti vaikka bussiryhmän kanssa.
Rajapäällikkö neuvoi myös, miten voisin tulla ylikuormitetulle rajalle välttäen nykyiset suuret ruuhkat ja pitkät jonot. Kysyin menivätkö haastattelutiedot myös muille Venäjän raja-asemille, mutta kuulemma ne jäisivät vain heille. Tiedä sitten voisiko se olla näin, mutta kovin kohteliaasti minua siellä taluteltiin odotushuoneen jonojen ohi.
Vladikavkazissa menin asumaan hotelli Kameliaan, jonne kuljettajani minut vei ja silitti vielä lähtiessäni poskeani. En silti innostunut viettämään iltaa hänen kanssaan ystävällisestä tarjouksesta huolimatta. Hotellissa oli oikein mukava huone ja tietysti hyvä vastaanotto. Lähdin kävelylle kaupungille ja ihastelin ystävällisten ihmisten lisäksi kaunista ilmaa. Yhdessä kaupoista minulle annettiin karamelli palkkioksi siitä, että olin Suomesta asti tullut Pohjois-Ossetiaan vieraaksi.
Seuraavana päivänä lähdin kotimatkalle Moskovan ja Pietarin kautta Espooseen. Oltuani pari viikkoa Kaukasuksella olin sen verran väsynyt, että nukahdin Vaalimaalla Venäjän puolella tulliin tullessani yöbussilla Pietarista.
Olin nukkunut alkumatkan sikeästi ja odottelin tullitakennuksen odotustilassa bussiin pääsyä. Istumapaikkoja ei ensin ollut, mutta sitten yksi paikka vapautui ja istuin tuolille, mikä oli virhe. Mielestäni en nukkunut, mutta en kuitenkaan tajunnut että ihmiset ympärilläni vähitellen vaihtuivat. Näin ikkunasta puomin nousevan ja bussin lähtevän liikkeelle häviten pimeälle tielle. Matkaa Suomen puolelle on siitä puolitoista kilometriä, mutta aivan hölkätenkään keskellä yötä ei tuntunut hyvältä ajatukselta lähteä perään. Pyysin päästä takanatulevaan bussiin, mutta kuljettajat olivat nihkeitä ajatukselle ottaa ylimääräinen ihminen listojensa ulkopuolelta Venäjän rajan yli. Suostuivat kuitenkin kun venäläinen rajamies kehotti ottamaan minut kyytiin. Sain oman bussini kiinni Suomen puolella passintarkastuksessa: )
Jarmeli matkustaa 
5 vastausta artikkeliin “Maata pitkin Kaukasiasta Tbilisi – Sighnaghi – Kazbegi – Vladikavkaz osa II”