Read English Version
Pyörittelin pitkään eri reittejä ja halusin mennä tällä kertaa viidestä Stanista neljään. Vaikka pidän kovasti Tadzhikistanista, oli tällä kertaa kaikenlaista tavoitetta muihin naapurimaihin, joten se jäi listalta. Tarkoitus oli mennä junalla Kirgisiaan, mutta Turkmenistan oli vahvasti mielessä. Suunnittelin sinne junareittiä Volgogradin ja Kazakstanin kautta, mutta ajattelin sitten kuitenkin, että sinne suljettuun maahan täytyy viisumisyistä ennemmin lentää kuin lähteä pallottelemaan jonnekin maarajalle. Perillä kulkisin enimmäkseen maata pitkin ja takaisin tulisin junalla Kazakstanin halki.
Junalla Pietariin
Olin jo menossa Istanbulin kautta, kun sain seulottua Turkmenistan Airlinesilla suht edullisen vuoron Pietarista pääkaupunkiin Asghabadiin. Tuloaikakin aamuyöstä oli jonkun tunnin inhimillisempi kuin Turkin kautta koukatessa. Ajoin Allegrolla Pietariin, jossa vaihtoaikaa junalta oli runsaat kolme tuntia. Onnittelin itseäni kun sain Pietarissa ajettua Suomen asemalta metrolla ja Moskovskajan metroasemalta pikabussilla nro 39E Pulkovolle 55 minuutissa.
Siihen sujuvuus päättyikin. Pääsin vielä ekasta turvatarkastuksesta asemalle sujahtaen, mutta sen jälkeen seisoin yli tunnin check-in jonossa turkmenistanilaisten kanssa. Järjestyksestä ei ollut jonoissa tietoakaan ja hidasta oli kuin hiekkatiellä. Mutta tähän jonotustyyliin saisin tästä eteenpäin tottua joksikin aikaa.
Turkmenistanilaisen check-inin jälkeen onneksi jatko sujui hyvin passi- ja turvatarkastuksineen. Turkmenistanin viisumikutsusta ei oltu kiinnostuneita. Olin pyytänyt kyseisen puoltokirjeen turkmenistanilaiselta matkatoimistolta. Idean olin saanut Berliinissä matkamessuilla, jossa maan edustajat kilpaa kehuivat, miten helppoa nykyään on saada sinne viisumi. Lento oli mukava ja ilokseni siellä tarjoiltiin alkoholittomien juomien lisäksi kiva lämmin illallinen, tattaria ja kananakkeja.
Turkmenistanin pääkaupunki Asghabat
Saapuminen Asghabatiin oli aamulla viideltä. Arvioin että tarkastuksissa menisi aikaa niin että aamu valkenisi, mutta olin väärässä. Kaikki meni tosi nopeasti. Ennen passintarkastusta oli oikealla tiski, jonka yllä oli iso kyltti ”VISAS”. Menin sinne ja yritin ensin sanoa, että minulla on sähköinen kutsu. Ystävällinen miespuolinen viisumivirkailija sanoi kuitenkin, että löytyy teiltä varmaan paperidokumenttikin, joten kaivoin sen esiin. Hän pyysi maksamaan viisumin parin metrin päässä istuvalle kassarouvalle, jonka luottokorttipäätteelle kelpasi hyvin suomalainen kortti.
Viisumin saatuani siirryin ainoana viisuminhakijana viimeiseksi passintarkastusjonoon, joka kulki kuitenkin mukavan sujuvasti. Tarkastuskoppeja oli toistakymmentä ja melkein kaikki miehitettyjä. Minusta napattiin kuva passitiskillä, skannattiin peukalot sekä ystävällisesti toivotettiin tervetulleeksi. Heti lentokentällä pystyi sisustuksista ymmärtämään että maan kansallisväri oli heleä vihreä.
Tuli mieleen ettei ollut paikallista käteistä rahaa. Kysyin lähitiskiltä, missä olisi automaatti. Yllätyksekseni nainen sanoikin, että hän voi vaihtaa minulle vähän rahaa. Hän antoi 20 eurolla 50 manatia, joka oli vähän parempi kurssi kuin myöhemmin automaatista nostamani 30 eurolla 50 manatia. Kuittia en saanut, mutta en uskonut että tällainen rouva lentokentällä olisi petkuttanut kurssissa tai seteleissä, niinkuin ei tehnytkään.
Olin ottanut matkatoimistolta tulo- ja lähtötransferit, kaupunkikierroksen sekä hotellivaraukset. Mitään ei edellytetty varattavaksi, mutta ajattelin että on asiallista ostaa heiltä jotain, koska eivät viisumipuoltokirjeestä veloittaneet mitään. Olin ilmoittanut heille meneväni junalla Asghabadista Maryyn, ja olisin mennyt junalla myös rajan yli Uzbekistanin puolelle, mutta matkustajaliikennettä ei ole Turkmenistanin rajojen yli, vaikka ratoja löytyykin. Turkmenistanin sisällä kyllä pääsee kätevästi junalla ja niillä aion kulkea ensi kerrallakin.
Olin ilahtunut että matkatoimisto oli säästänyt rahojani ja vastaanottajani vei minut kotiinsa lepäämään muutamaksi tunniksi, jottei olisi tarvinnut maksaa hotellista parista tunnista turhaan ennen kuin vuorokausi vaihtui. Olin nolona moisesta ystävällisyydestä, mutta onneksi minulla oli pieni suomalainen suklaarasia antaa emännälle, joka puuhasi minulle aamupalaksi teetä ja voileipiä.
Sain nukahdetuksi muutamaksi tunniksi, joten olin heti hotelliin tultuani valmis tekemään kierroksen kaupungilla. Minut vietiin ensimmäiseksi Nisan rauniolinnoitukselle Asghabadin ulkopuolelle. Pidän täkäläisestä tavasta rakentaa rauniot uudelleen pitkälti sellaiseksi, kuin rakennusten oletetaan joskus muinaisuudessa olleen. Selvästi näkee mikä on uutta ja mikä on vanhaa. Meilläpäin ei aina sellaisesta aina tykätä, mutta minusta se elävöittää kivasti joskus niin ankeita raunioita.
Kiertelimme kaupungilla ja kävimme myös 2006 kuolleen presidentti Nijazovin hautamausoleumilla. Siellä ei olisi saanut kuvata, mutta otin kuitenkin lähtiessä ulkopuolelta kuvia kauniista kultakupolisesta mausoleumista. Missään muualla en törmännyt erityisesti kuvauskieltoon.
Perheenjäsenet oli myös haudattu presidentin viereen. Siellä olivat presidentin ympärillä isä ja äiti sekä kaksi veljeä. Vaimoa ei näkynyt, mutta hän onkin kuulemma vielä elossa. Tietysti kaikki olivat suurten kivipaasien alla eikä palsamoituna näkyvillä, niinkuin jossain on joskus tapana..
Ilma oli häikäisevän kirkas ja aurinkoinen sekä lämpötila +25 astetta päivisin, vaikka oli jouluviikko. Kun kysyin milloin on paras aika tulla Turkmenistaniin säiden kannalta, niin sanoivat että meillä on aina hyvä sää. Rantasesongiksi Kaspian rannalla lasketaan touko-lokakuu, mutta aurinkoista on kuulemma aina. Iltaisin pimettyä lämpötila laski kuitenkin nyt joulukuussa lähelle nollaa. Aamut olivat pirtsakoita lämpötilaltaan, mutta sitten lämpö nousi nopeasti.
Asghabat on kuulemma päässyt Guinnessin ennätyskirjaan maailman valkoisimpana kaupunkina. Sen pystyi heti uskomaan, kun kaupungilla liikkui. Kaikki rakennettu oli valkoista, silloin kun ei ollut kullalla päällystettyä..
Keski-Aasiassa nykyään on kilpailu menossa, kenellä on maailman suurin lippu. Luulin nähneeni sen viime vuonna Tadzhikistanissa, mutta nyt sanoivat että se on täällä, vähän aikaa sitten pystytetty. Jotain käsitystä koosta saa allaolevasta valokuvasta, kun katsoo lipputangon juurella seisovia ihmisiä.
Ihmiset olivat ystävällisiä ja juttelevaisia. Kaikkialla puhuttiin tietysti venäjää ja englantiakin hieman välillä tarjosivat. Haasteena on tietysti se, että siellä maailma on turkmenistanin- ja venäjänkielinen elokuvia ja uutisia myöten, joten englannin oppiminen tapahtuu juuri kuulematta oikeasti sitä puhuvia ihmisiä.
Naiset pukeutuivat kauniisti korkeasti täytettyihin huiveihin ja pitkiin hameisiin. Korkea huivi oli merkki naimisissaolosta, mutta sen käyttäminen ei kuitenkaan ole täysin pakollista sikäli, että aviomies saa päättää käytetäänkö sitä vaiko eikö. Kyseessä on kuulemma tapa, mutta ei mikään pakkolaki. Vaatteet olivat värikkäitä ja monin tavoin kuvioituja. Kuljettajani oli nuori painijamies, joka ei ollut vielä naimisissa. Hän ei osannut sanoa, olisiko tärkeää, että tuleva vaimo pitäisi huivia. Ylipäätään pelotti vielä koko ajatus vaimon valinnasta.
Lounaspaikkana oli kiva jurttaravintola, jossa paikallisen tavan mukaan istuttiin lattialla, pöytä oli noin 40 cm korkea. Muistin tietysti aterian kuvaamisen vasta kun lammasplovit ja herkullinen punajuuri-maissi-pähkinäsalaatti oli syöty.
Olin pyytänyt viisumikutsun lähettänyttä toimistoa varaamaan minulle keskitason hotellin, mutta heidän keskitasonsa, hotelli Asghabat, oli aika kultainen. Sijainti oli tavallaan hieno, mahtavat näkymät kukkulalta moneen suuntaan, mutta oli odottanut pääseväni enemmän keskustan lähelle, sinne missä olisi ihmisiä. Lähdin kuitenkin iltakävelylle ja ajelin pätkän bussillakin.
Illemmalla ihmettelin hotellin käytävillä painivia nuoria urheilujoukkueita ja yritin seurustella baarimikkoneidin kanssa. Wifi toimi vastaanoton vieressä aulassa ihan kohtuullisesti.
Seuraavana aamuna oli vielä aikaa ennen junan lähtöä käydä keskustassa ja torilla. Ihmettelin turkmenistanilaista toria, koska en missään ollut nähnyt toritiskejä Keski-Aasiassa niin hyvässä järjestyksessä. Ihaillessani asiaa kuulin että kaikki torit heillä ovat yhtä siistejä.
Vähän oli vielä aikaa pyöriä kauppakeskuksessa, joka myös kimmelsi siisteyttään ja värikkyyttään.
Rautatieasemalla junan ja vaunun löytäminen oli helppoa. Elektroninen lippu toimi puhelimesta niinkuin muuallakin. Itse juna oli parhaat päivänsä jo nähnyt, tai mistä minä sitä oikeastaan tiedän, loistava tulevaisuus saattaa olla edessä jos turismikin lisääntyy maahan.
Junalla Maryyn ja historialliseen Merviin
Asghabat jäi taakse. Sain puhtaat kukkalakanat ja plyysipeiton seitsemän tuntia kestävälle junamatkalle Maryyn. Vaunun päässä oli siisti ns. jalanjälkiwc.
Vaunupalvelija ystävällisesti laittoi minun kakkosluokan kupeeseeni pirteää itämaista musiikkia soimaan. Naapurivaunun nuorimies pelasti minut myöhemmin yliannokselta näyttämällä missä oli ovenpielessä äänenvoimakkuusnappula.
Loppumatkasta pienestä kylästä hyttiini ilmestyi turkmenistanilainen pariskunta Sangbeg ja Lilya. He tietysti riemastuivat kun kuulivat matkustavansa ulkomaalaisen suomalaisen kanssa. Sangbeg oli kummissaan miten olen voinut matkustaa toiselta puolelta maailmaa yksin ilman miestä ja innostui sen jälkeen suutelemaan vaimoaan näyttääkseen kuinka rakastaa häntä. Rouva oli ensin vähän nolona miehensä käytöksestä ja toppuutteli tätä, mutta nautti selvästi saamastaan huomiosta.
Perille Maryyn olin tilannut kuljettajan vastaan viemään minut pimeällä hotellille. Chari oli minua jo vaunun ovella vastassa ja vei minut kaupungin läpi hotellille, joka tällä kertaa oli oikeasti keskitason vaatimaton Yrsgal, mutta oikein mukava.
Istuin vielä illalla vastaanotossa Wifi-alueella juomassa teetä. Aamulla lähtisin Charin kanssa Mervin rauniokaupungin kautta kohti Turkmenabadia ja Uzbekistanin rajaa.
Mary oli kaupunkina samantapainen moderni kultakupolikeidas kuin pääkaupunkikin. Chari oli kaupungissa syntynyt neljän lapsen isä ja kertoi että viime vuosina rakentaminen kaupungissa oli kiihtynyt voimakkaasti, uuden presidentin toimikauden alkamisen jälkeen. Uuden presidentin kuvia oli joka puolella kuten Asghabadissakin, ihmettelen ettei puhelimeeni jäänyt hänestä yhtään kunnon kuvaa, vaikka ei ollut yhtään hassumman näköinen mies tämä uusi hyväntekijä.
Ajelimme läheiseen Mervin rauniokaupunkiin. Chari sanoi että meillä menisi siellä noin kolme tuntia. Ei varmasti mene tuntiakaan, vaan ajellaan aikaisemmin rajalle, olin varma mielipiteestäni. Olimme Mervissä tosiaan sen tunnin niinkuin halusin, mutta ymmärrän kyllä mistä se kolme tuntia tuli. Merv oli valtava 50 hehtaarin alue, jossa oli eri-ikäisiä kaupunginosia eri aikakausilta, niin Aleksanteri Suuren ja Tsingis-kaanin ja mongolien aikaansaannoksia. Aivan valtavan vaikuttava alue enkä ole missään aikaisemmin nähnyt niin suurta raunioiden keskittymää.
Ihmisiä koko alueella ei ollut, paitsi ehkä kaksi muuta henkilöautollista matkailijoita. Sen sijaan alueella oli kameleita, näin kerralla varmaan kahdensadan yksilön lauman. Kuvat eivät oikein onnistuneet, mutta Chari pysäytti auton ja kehotti menemään kameleiden sekaan valokuvaamaan. Hän lähti sitten turvakseni mukaani loikkimaan pellolle, mikä ei olisi ollut sinänsä tarpeen, koska kamelit lähtivät karkuun peläten rauhallisia kontaktiyrityksiäni.
Jatkoimme Mervistä pitkän 250 km matkan kohti rajaa. Matkalla pysähdyimme piknikille autiomaahan. Söimme auton takakolasta plovia ja joimme teetä. Vallan hauska hetki ja Turkmenistanin hauskimpia kaiken kultaloiston jälkeen.
Turkmenistanin ja Uzbekistanin maarajan ylityksestä kerron seuraavassa osassa, sen verran vekkuli prosessi se oli: )
Jarmeli matkustaa 
3 vastausta artikkeliin “Keski-Aasian Staneissa, osa 1/5: Turkmenistan”