Keski-Aasian Staneissa, osa 2/5: Turkmenistanista Turkmenabatista maata pitkin Uzbekistaniin Buharaan

Matkani viime vuoden jouluna Keski-Aasiaan oli niin kertakaikkiaan kiva, että on ollut kivuliasta aloittaa kirjoittaminen siitä sen jälkeen, kun maailma on sulkeutunut. Staneissa siirtyilin paikasta ja maasta toiseen ystävällisten keski-aasialaisten avustamana ja nautin valoisasta joulutunnelmasta itse kussakin pysähdyspaikassa.

Tarkoitukseni olisi ollut ylittää Turkmenistanin ja Uzbekistanin raja maata pitkin junalla. Rautatie näytti olevan olemassa, mutta lippuja kansainvälisiin juniin ei löytynyt mistään varaussivuilta olevan varattavissa. Usein ne virtuaaliset junalippukaupat tuolla suunnalla maailmaa eivät muutenkaan toimi tai eivät hyväksy länsimaisia luottokortteja. Selvisikin myöhemmin, että Turkmenistanissa on hyvät sisäiset junayhteydet matkustajaliikenteelle, mutta kansainväliset junaradat ovat ajokunnossa vain rahtia varten. Joten raja tuli ylittää kumijaloilla eli autokuljetuksilla.

Turkmenistanin lippu

Raja-asema Turkmenistanin puolella

Ensimmäinen ja edellinen kirjoitukseni tältä matkalta jäi Turmenistanin ja Uzbekistanin rajalle, jonka ylittäminen on ollut matkailuhistoriani vekkulimaisempia kokemuksia monien vaiheidensa vuoksi. Tavallaan periaate oli ihan samanlainen kuin millä tahansa rajalla maailmassa, mutta käytännöt olivat suloisen sekavaa parveilua, lukemattomien leimojen lyöntejä lomakkeisiin sekä vastaamista erilaisiin kysymyksiin matkareitistä.

Ensimmäisen ihmettelyn hetki oli Turkmenistanin puolella, kun saavuimme kuljettajani Charin kanssa rajavyöhykkeelle. Puomi aseistettuine vartijoineen oli edessä, mutta matkaa etäiselle tullirakennukselle oli silmämääräisesti puolisen kilometriä. Paikallisia asukkaita käveli pikkuporukoittain pitkin tietä. Chari pyysi antamaan passini hänelle ja hän esitteli sitä tuimalle rajavartijalle saaden luvan ajaa minut seuraavalle portille ennen tullia.

Turkmenistanilaisia naisia asioilla

Uudehkolla tullirakennuksella oli epämääräistä parveilua ennen kuin sain pujahdettua ovesta sisään. Kaikki sisällä kirjoittivat kynät höyryten kaavakkeita ja löysin seinälokerosta myös englanti-venäjä-yhdistelmän ilmeisesti tarkoitettuna ulkomaalaisille rajanylittäjille. Minua työnneltiin tiheässä ihmisparvessa eteenpäin ohi jonojen ja stressaantuneen oloinen tullimies ihmetteli pientä kassiani.

Passintarkastuksessa kävelymatkan päässä seuraavassa tiilisessä rakennuksessa jatkui sama parveilu paikallisten kansalaisten perässä, mutta tässä vaiheessa vielä oli odotusaikaa kulunut melko vähän. Vaaleanruskean rakennuksen toisella puolella oli tavaroidensa kanssa väkeä seisoskelemassa odottavan näköisenä, joten ryhdyin heidän kanssaan odottelemaan tulevaa, koska kukaan ei näyttänyt kävelevän eteenpäin kohti Uzbekistania.

Kultaa oli kaikkialla Turkmenistanissa

Iäkkäähkö pikkubussi tuli hetken kuluttua Uzbekistanin suunnasta ja huomasin että ihmisten epäsymmetrisestä parvimuodostelmasta huolimatta minibussiin nousijoiden joukossa oli selkeä järjestys, enkä minä näyttänyt olevan mahtumassa tähän lähtevään kyytiin. Seuraava pikkubussi tuli kuitenkin ennen kuin ensimmäinen ajoväline oli lastattu täyteen, joten nousin vuorollani tähän seuraavaan mukavaan kulkuneuvoon. Muutaman kilometrin kyyti maksoi manateissa jotain, minkä mielessäni kurssasin noin yhdeksi euroksi.

Luulin optimistisesti että tällä euron kyydillä olisin päässyt Uzbekistaniin asti, mutta näin ei todellakaan ollut, vaan auto ajoi ainoastaan viimeiselle Turkmenistanin rajaportille asti. Kävelimme tai oikeastaan juoksimme hölkäten maan rajan ylitse jonoparveilemaan päästäksemme seuraavaan vielä iäkkäämpään minibussiin, joka kuljettaisi arvatenkin jo Uzbekistanin rajamuodollisuuksien pariin. Juoksutunnelman käynnisti ilmeisesti se, että Uzbekistanin puolella oli paljon enemmän väkeä odottaen parveilemassa, eli ilmeisesti kuljetuskalustoa oli täällä käytettävissä vähemmän.

Raja Uzbekistanin puolella

Kyselin paikallisilta rajanylityskumppaneilta, paljonko seuraava kyyti maksaisi täällä Uzbekistanissa ja voisinkohan maksaa sen Turkmenistanin manateilla tai Venäjän ruplilla. Ei voisi maksaa kuin Uzbekistanin someilla, mutta niitähän minulla ei tietenkään ollut. Pyysin saada vaihtaa vähän someja joltakulta kanssakulkijaltani ja sain juuri kuljetuksen hinnan, jonka arvioin päässäni noin viideksikymmeneksi sentiksi. Pyysin vaihtaa vähän enemmän, mutta ystävällinen rouva kehotti menemään myöhemmin rajarakennuksen vaihtopisteeseen.

Keski-Aasian aavikkoa

Minibussi tuli ja nyt sain nähdä taas erikoisen ja ennennäkemättömän tapahtuman matkailu-urallani. Minibussiin lastattiin väkeä niin paljon, etten ollut koskaan ennen nähnyt. Muistaakseni laskin 26 henkeä kymmenpaikkaiseen minibussiin ja tavarat peräkärryyn. Minut otettiin mukaan arvioni mukaan liian aikaisin, mutta en laittanut vastaankaan että pääsisin eteenpäin. Seisoin ja istuin toinen peffanpuolisko selkänojankulmalla enkä seisaaltani nähnyt ikkunasta yhtään Uzbekistanin ensi maisemia. Matka tuntui pitkältä, mutta se saattoi johtua eriskummallisesta asennostani paikallisten tiivissä puristuksissa.

Kun tulimme perille Uzbekistanin rajarakennuksille, näin että perässä tulevaa seuraavaa iso joukkoa oli lähdössä noutamaan pakettiauto ja avolavaperävaunu. Harmi etten nähnyt sitä operaatiota enkä päässyt sen lastiksi. Kuvata rajavyöhykkeellä ei saanut, mutta luulen että näky olisi tallentunut muutenkin verkkokalvolleni kalliiden muistojen joukkoon: )

Uzbekistaniin verrattuna Turkmenistanin puoli oli ollut kuitenkin jotenkin järjestäytyneempi. Sen huomasin myöhemminkin peremmällä Uzbekistanin vilinässä. Mutta olin jo oppinut rajanylitysjoukoissa joustavasti uimaan ihmisparven keskellä eteenpäin Suomen passi esillä ja selvisin kohtuullisesti ja pienin kysymyksin tullista ja sen jälkeen uteliaalta passiluukulta.

Rahanvaihto jatkuu

Päästäkseni jatkamaan eteenpäin rajalta jollain autokyydillä kyselin rahanvaihtoa, joka toimisto löytyi ulkokautta melko monen kulman takaa. Siellä asiointi ei ollutkaan niin helppoa. Virkailijasetä ei huolinutkaan euroja tai ruplia, vaan pyysi dollareita. Korttinosto nyt ei sekään mitenkään ollut käypä vaihtoehto. Muistin kyllä lähtiessäni jo kotoa että dollarit olivat paras käypä valuutta Keski-Aasian valtioissa, mutta en jaksanut kotona kaivaa esille pikku varastoani tai vaivautunut hankkimaan uusia dollareita matkaa varten.

Keskustelimme rahanvaihtoaiheesta ja kuvasin uzbekkitoimihenkilölle vaikeaa tilannettani päästä jatkamaan rajalta matkaani eteenpäin ilman maan omaa valuuttaa tai dollareita. Seisoin neuvottomana viidenkymmenen euron ja kahdentuhannen ruplan setelit kädessäni ja ihmettelin mitä keksiä seuraavaksi. Miesvirkailija kysyi jonkin aikaa kokoustettuamme, olisiko minulla edes pienempää euroseteliä. Kaivoin kaksikymppisen esille ja sen hän ystävällisesti suostuikin vaihtamaan someiksi.

Vasemmalla Uzbekistanin someja, oikealla Turkmenistanin manateja

Tämän jälkeen rajalla oli vuorossa jonkinlaisen kuljetuksen löytäminen Buharaan tai ainakin läheiseen kaupunkiin Alatiin (jossain mainittu Olotiksi). Kaikki ruuhkaisen passintarkastusrakennuksen edessä olevat taksintapaiset autot tuntuivat olevan menossa Alatiin. Jouduin jonkunnäköiseen sanaharkkaan erään paikallisen kuljettajan kanssa, kun erehdyin moittimaan hänen suullisesti ilmoittamaansa taksaa korkeaksi. Toinen kuljettaja ilmestyi siihen myös moittimaan kollegaansa ja pelasti minut kohtuuhintaiseen kyytiinsä autonsa viimeiselle vapaalle paikalle.

Rajakaupunki Alat

Alatin pikkukaupunki oli lähellä ja autossa matkalla sinne kuulin, ettei aikataulullisia busseja tai minibusseja olisi enää tänään menossa noin 80 kilometrin päässä sijaitsevaan Buharan kaupunkiin. Olin varannut Buharasta majoituksen ja olisin mieluiten mennyt jo tämän päivän puolella sinne, koska olin ajatellut jatkaa Buharasta jo seuraavana päivänä Samarkandiin. Buharan vanhan kaupungin viimeaikaisia kauniita kunnostustöitä olivat monet tutut kehuneet ja halusin ehtiä vähän aistia sitä ympäristöä vastaisen varalle.

Alatissa jouduin taas ihmeelliseen sanallisen kahakan keskelle. Rajakuljettajani oli vienyt minut kylän keskustaan, mistä saattaisi löytyä sopiva taksi Buharaan. Takseja kyllä löytyi, mutta ne päätyivät sähäkkään sanaharkkaan keskenään siitä, kuka minut ulkomaalaisen vieraan kuljettaisi. Olin aivan ihmeissäni mistä moinen kova kinastelu kumpusi, koska olinhan jo sanonut ettei minulla ollut juurikaan paljon Uzbekistanin someja. Kaipasin totisesti pankkiautomaattia, mutta arvelin kyllä käteistä rahaa järjestyvän helposti niinkuin yleensä on tapana.

Kuljettajien kinastellessa viereeni peruutti vielä yksi oranssinvärinen taksiauto, jonka uzbekkikuljettaja nousi ulos autosta ja kysyi olenko lähdössä Buharaan vai enkö. Auton takapenkillä oli tavallisen näköistä väkeä, kaksi huivipäistä naista ja yksi pukupäällinen mies, joten istuin kiitollisena etupenkille matalaäänisen kuljettajan viereen.

Uzbekistanin lippu

Kysyin heti ehtisimmekö jostain nostaa minulle käteistä ja puhelias kuljettaja ajoikin läheiselle pienelle elintarvikekaupalle, jonka kassalta voisi saada raha-asian toimitettua. No ei siitä tullut mitään kun pienen luottokorttipäätteen yhteys lakkoili, mutta kyydin hinta olikin jaettuna niin vähän, että voisin hoitaa keskeneräiset raha-asiani Buharassa. Itse asiassa vähän hämmästyinkin kun tajusin, että noin 80 kilometrin matka Alatista Buharaan tuli maksamaan vain noin kolme euroa.

Koko ajan puhuva kuljettajamies ajoi tietysti lujaa koko matkan pitkin kohtuukuntoista asfalttitietä. Itse hän oli vahvasti sitä mieltä että ajonopeus oli sopiva, mutta myönsi kyllä että mielummin olisi perillä Buharassa ennen pian tulevaa pimeää. Hän pulisi asioitaan koko aavikkotien matkan, kertoi huomisissa vaaleissa kunnallisvaaliehdokkaana olevasta vaimostaan ja antoi rouvastaan värikkään vaalimainoksenkin. Itsensä hän kertoi viljelleen maata, mutta tienasi nykyään paljon paremmin kuljetusbisneksellä. Hän pysähtyikin muutaman kerran ennen Buharaa ja toimitti perille pahvisia hedelmälaatikontapaisia takakontistaan ja käytti siihen aikaa niin paljon että oli todella pimeää ennen kuin tulimme ikivanhaan Buharaan.

Silkkitien Buharassa

Devon-begin koraanikoulu vanhassa Buharassa

Oli kiva että pimeässä Buharan vanhassakaupungissa kuljetus päättyi majapaikkani lähistölle. Muutamia metrejä piti vielä etsiä vanhan kaupungin kivisellä kävelykujalla ennen kuin oikea numero löytyi. Numeroa ei tietenkään ollut matalan talon seinässä, mutta ystävällinen ohikulkija näytti tietä ja olihan ovessa pikkuruinen hostelin kylttikin.

Sydämellinen isäntä oli vastassa ja hän oli todella sydämellinen. Kaikki hostelien isännät ja emännät ovat aina ystävällisiä, mutta kyllä tämä oli tunteitaan ilmaistessaan vielä omaa luokkaansa. Aluksi epäilin että hänen ilonsa saapumisestani oli jotenkin teennäistä, mutta seuraavaan päivään mennessä hänen ylitsevuotava ystävällisyytensä vain kiihtyi, joten kaipa hän toteutti kutsumustaan pikku majapaikkansa ehtoisana isäntänä. Tietysti hänelle sopi, että jätin pienen laukkuni siistiin ja koristeelliseen huoneeseeni sekä lähdin jouluvalojen koristamalle kaupungille hakemaan pankkiautomaattia maksaakseni mukavan yöpymiseni.

Kaunis ja mukava Yulduz-hotelli Buharan vanhassa kaupungissa

Tämä kirjoitus on nyt ollut enimmäkseen kuvausta rajanylityksestä ja siihen liittyvistä raha-asioiden hoidosta. Joudun vielä jatkamaan vähän, koska käteisen nostaminen olikin aikamoinen operaatio Buharassa. Isännän neuvoma pankkiautomaatti hostelin lähistöllä ei antanutkaan rahaa, kaksi Visaani eikä Mastercard eivät kelvanneet, puhumattakaan tietysti Amexista.

Onneksi olin katsonut huoneessani Wifin avulla kartalta lähistön muut pankkiautomaatit, mutta kahdessa seuraavassakin vedin ns. vesiperän. Sen enempää en muistanut automaattien sijainteja tosiaankin kauniisti uudelleenkunnostetussa vanhassakaupungissa. Enkä tykännyt ohikulkijan neuvosta ajaa päivän matkasta väsyneenä taksilla jonnekin etäämmälle.

Buharan vanha kaupunki aatonaatonaaton iltana

Mietiskelin mitä tehdä ja ajattelin palata takaisinpäin katsomaan, olisiko ohittamani kalliin näköisen hotellin aulassa nostoautomaattia, jossa kelpaisivat ulkomaisetkin luottokortit. Sellainen löytyi ja rahaa sain nostettua kolmella kortilla. Samalla sain kuvan hotellin aulassa hengailevasta hääparista. Palasin takaisinpäin kohti majapaikkaani ilosta melkein hypellen ja halusin etsiä vielä mukavan ruokapaikan illastaakseni jotain herkullista.

Sellainen pikkuravintola löytyikin pikku kävelyn päässä hostelistani ja menin iloisena sisään syömään buharalaista punajuurisalaattia, maukasta lammasplovia (eli pilahvia) ja suloisenmakuista uzbekkilaista punaviiniä. Pikku ravintola oli melko täynnä ja sain seurakseni pöytääni yllättäen kaksi länsimaista vaalitarkkailijaa, amerikkalaisen Morrisin ja hollantilaisen Gerardin, jotka olivat yhtä yllättyneitä suomalaisesta illallisseurastaan.

Kerroin heille vaaleihin liittyen saaneeni seuraavan päivän kunnallisvaalien ehdokkaan mainoksen taksissa matkalla rajalta. He puolestaan kertoivat matkustelevansa viran puolesta vapaaehtoisina vaalitarkkailijoina. Valinta keikoille osuu kuitenkin aina miten sattuu, eikä kumpikaan ollut ennen matkaa halunnut Uzbekistaniin, mutta nyt kumpikin oli ihastunut halusi palata takaisin Keski-Aasiaan mahdollisimman pian.

Palatessani hotelliin isäntä oli tietysti tosi iloinen paluustani, toivoi että viihdyn hänen matalassa majatalossaan niin pitkään kuin mahdollista sekä toivotti tuhannen ja yhden yön kauniita unia. Olin tyytyväinen hauskasta ja monivaiheisesta päivästä sekä odotin pääseväni tutustumaan ikivanhaan Buharaan huomenna päivänvalossa ennen junamatkaani Samarkandiin.

• 

• 

Buharalainen hääpari