Ikivanhassa Silkkitien Buharassa
Aamulla Uzbekistanin Buharassa heräsin huoneeni ikkunan läpi kimmeltävään auringonpaisteeseen. Auringonvalo oli todella kirkas, vaikka viisas puhelimeni osasi kertoa ulkona olevan vain muutaman asteen lämpöä, joka sitten nousisi nopeasti korkeammalle kirkkaan päivän mittaan. Sydämellinen isäntä kolisteli lyhyen käytävän toisella puolella pienessä keittiössä.
Aamiaisaikaa isäntä ei ollut illalla määritellyt, vaan oli sanonut että saan hänen tekemäänsä aamiaista sitten kun herään ja haluan. Pikku keittiössä lopetteli kiinalaisen oloinen nuorukainen omaa myöhäistä ruokahetkeään, joten sydämellinen isäntä pääsi antautumaan täysin minun ahkeralle palvelemiselleni.
Talossa kävi kuulemma eräs lähistön rouva tekemässä ruokaa päivittäin ja siivoamassa paikkoja, mutta sydämellinen isäntäni oli antanut hänelle harvinaisen vapaapäivän sekä keitteli kuumaa mannapuuroa, aukoi lasisia smetanapurkkeja ja paisteli keltaisia munia tottuneesti pienen induktiohellan ääressä. Vaimokin sydämelliseltä isännältä puuttui sekä vapaa-aikaa satunnaiseen matkusteluun, mutta muuten uuttera majatalonpito syntymäkaupungissaan Buharassa oli hänelle mieleistä puuhaa.
Hetken aikaa jututettuaan minua perusteellisesti hän sanoi jättävänsä minut rauhassa syömään lämmintä aamiaistani ja vannotti varmasti palaamaan hänen luokseen takaisin mahdollisimman pian. Kauniissa ja lämpimässä huoneessani tutkin vielä hetken kunnon Wifissä lähialueen eli Buharan vanhan keskustan sokkeloista karttaa sekä pitkää reittiä rautatieasemalle. Pian olinkin jo valmis lähtemään Buharan auringonpaisteeseen.
Kävelin läheiselle Devonbegin tekolammelle ja kiertelin sen ympäristössä sinikoristeisten moskeijoiden ja ikivanhojen tiilitalojen ympärillä sekä parissa kodikkaassa hotellissa sisällä. Muutama hääpari kuvautteli itseään lammen puistikossa suurena päivänään auringon paistaessa kirkkaana.
Äimistelin miten paljon vanha keskusta olikin viime vuosina positiivisesti muuttunut ja kunnostettu, hädin tuskin tunnistin entisiä rumia raunioita joista oli tullut kivoja hotelleja ja runsastavaraisia pikkukauppoja. Erityyppisiä ravintoloita ja siistejä kahviloita oli joka kulmassa ja ehdin jo vähän ärtyä, koska esillä oli paikallisen manty-plov-tarjonnan rinnalla myös pizza-burger-evästä, jälkimmäiset varmaan turismin tuomaa kysyntää palvellen.
Pidin kyllä näkemästäni Buharasta, mutta olin aika pian valmis suunnistamaan etäisen rautatieaseman suuntaan nopealle Afrosiab-pikajunalle Samarkandiin. Kävelin kohti Buharan rautatieasemaa ensin muutaman lyhyen kilometrin ja tulin uudemmalle asuinalueelle. Löysin vaivatta välinekaupan, josta sain Iphoneeni uuden latausjohdon murtuneen ja lakkoilevan entisen johtoni tilalle.
Viimeiset kymmenisen kilometriä ajoin vanhalla kaupunkibussilla keskustan ulkopuolella sijaitsevalle uudehkolle rautatieasemalle. Olin liikkeellä hyvissä ajoin ja ehdin hyvin istuskelemaan aseman edessä olevassa puistossa kirkkaassa auringossa. Paistatteluani tuli häiritsemään parikymppinen miespuolinen utelias kadunlakaisija luutansa kanssa. Kävi ilmi että enemmän kuin maan lakaiseminen, häntä kiinnosti jutella ulkomaalaisen näköisen kulkijan mielipiteistä hänen kotimaastaan Uzbekistanista. Vaikutelmani olivat tietysti erityisen myönteiset kerrottavaksi kaiken kokemani ystävällisyyden jälkeen.
Siirryin syömään mantyja eli keitinpiirakoita söpössä perhekahvilassa läheisen kauppa-alueen reunamilla. Isäntäväen ystävällinen kiinnostus minua kohtaan oli taas mieltä lämmittävää. Erityisesti teini-ikäinen tytär Nelifa halusi kertoa myös omista suunnitelmistaan tulevaisuudessa englannin opettajana.
Asemalle pääsi kohtuullisen tarkkojen turvallisuusporttien kautta ja Afrosiab-juna oli vauhdikkaan muotoilun lisäksi moderni ja siisti. Muutos aikaisempiin junakokemuksiini oli kuin vanhanaikaisesta lättähattu-junasta pendolinoon. Vauhtikin oli muutaman tunnin rautatiematkalla Samarkandiin moninkertainen verrattuna entisajan kolkejuniin, joita näemmä niitäkin on vielä liikkeellä Uzbekistanissa.
Ostin junalipun asemalta, koska netistä en ollut onnistunut sitä tekemään, niinkuin usein käy monien maiden rautatieyhtiöiden sivuilla nettikaupan olemassaolosta huolimatta. Jono lasitetulla lippuluukulla ei ollut pitkä mutta eteni surkean hitaasti. Nettisivulta olin kyllä nähnyt reaaliajassa, montako paikkaa oli vielä jäljellä junassa, mikä oli ihan rauhoittava tieto. Matkalla yritin kuvata kameleita ja pikkukyliä, mutta en junan viiletyksessä koskaan ehtinyt.
Satujen Samarkandissa
Samarkandiin saavuin kimaltelevan aatonaattoillan pimetessä ja pohdin menisinkö pieneen majapaikkaani hostelli Registaniin taksilla vai bussilla. Sopiva bussi Registan-aukiolle löytyi helposti ja nousin siihen.
Melkein kyynelehdin ilosta kun näin taas komeasti iltavalaistun satujen Samarkandin Registan-aukion. Paikka on jotenkin erityisen komea, mutta valokuvaan sen muhkeaa tunnelmaa on vaikea tallentaa. Tuntee itsensä niin tosi pieneksi tällaisen ikivanhan rakennustaiteen valtavan luomuksen äärellä. Jäin istumaan pitkäksi aikaa ja ihmettelemään mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen kun olin ollut täällä ensimmäisen kerran 33 vuotta sitten.
Hostelin löytäminen olikin taas kerran oma ei-niin-nopea lukunsa. Majapaikka oli kyllä ihan lähellä, mutta katunumerot ja opastekyltit loistivat poissaolollaan ja pyörähtelin pitkään pimeähkön puistoalueen reunoilla yrittäen kysellä neuvojakin saamatta sopivia. Itse hostel Registan oli uusi ja siisti ja ystävällinen kun sen lopulta löysin kulman takaa.
Lähdin vielä iltakävelylle Samarkandin keskustaan, koska olin varannut lennon jo seuraavalle aamulle. Tein tällä kertaa vähän kiireellä matkaa, koska iäkästä äitiäni ei ollut hyvä jättää pitkien matkojen ajaksi hoitajien varaan. Muuten kyllä olisin jäänyt tänne Samarkandiin yli vuodenvaihteen.
Iltakävelin hyvän kierroksen kaupungilla ja kävin syömässä erinomaisen kuuman plovin ja tomaattisen salaatin huuhdeltuna alas paikallisella oluella ja vahvalla teellä. Olisin kävellyt lisää vielä sopivan illallisen jälkeen, mutta minua vähän häiritsi öitten varjoissa valaistuksen vähyys ja katkonaisuus kaduilla, vaikka jouluvalojen vilkutusta kuusten alla ja yllä oli aivan ylenpalttisesti.
Nukuin hyvin verhoillussa hostellisängyssäni ja aamuksi pyysin vastaanoton kaunista nuorukaista tilaamaan tavallisen taksin lentokentälle. Aamulla matkalla kaupungin halki kävin vielä ystävällisen taksinkuljettajan kanssa muutamassa osoitteessa vilkaisemassa miten maailma Samarkandissa makasi. Aamuinen Samarkand oli paljon illan vilinää rauhallisempi. Taksinkuljettajani sattui olemaan samanikäinen kuin minä sekä hänellä oli samanikäiset lapset kuin minulla ja iäkäs äiti huolehdittavana.
Samarkandin lentokenttä aamulla oli aivan täynnä väkeä. Jonotin ensin ihmismeressä ulkona olevasta rautaportista sisäänpääsyä lentoasema-alueelle. Kun ihmettelin ääneen vieruskaverilleni, onkohan kyseessä normaali aamuruuhka vai joku satunnainen poikkeustilanne, hän neuvoi ottamaan passini näkyville ja huhuili edelläoleville kansalaisille, että antakaapa tälle suomalaisvieraalle tietä eteenpäin. Pujottelin ihmisten lomassa rautaportista taas kerran saamastani avusta pökertyneenä ja kiitollisena selä laskin uskollisen kassini pääoven viereiselle turvatarkastushihnalle.
Lentokenttä oli uudehko ja kuulutuksia ilmatilaan tuli lähes tauotta. Viimeinen siirtyminen koneelle tapahtui kävelemällä melkoinen matka pitkin pimeätä lentokenttäplataa koneelle, mikä minusta oli aika humoristista näin suurella kentällä. Humoristista tavallaan oli myös, että tajusin nousevani Uzbekistan Airlinesin koneeseen, jonka laskeutuessa pomppivaa Youtube-videota olin monta kertaa hihitellyt.
Uzbekistanin pääkaupunki Tashkent
Lyhyt lentomatka Tashkentiin Keski-Aasian Siivillä (Uzbekistan Airlines – The Wings of Central Asia) sujui kuitenkin hyvin. Olisin kyllä muuten mennyt junalla maata pitkin niinkuin yleensä, mutta jatkomatkaan sopivia junavuoroja ei tälle päivälle ollut tarjolla.
Aamun jälkeen valjenneessa Tashkentin aamupäivässä ajelin Keski-Aasian metropolin keskustaan tavallisella bussilla. Jäin pois kulkuneuvostani historiallisen Kukeldashin koraanikoulun vieressä ja käytin hyvän aikaa kierrellessäni ympäröivää torialuetta. Kaupan oli kaikkea paikallisesta leivästä luppakorvaisiin koiranpentuihin.
Ajelin myös lisää bussilla ja päätin mennä katsomaan nostalgista hotelli Uzbekistania. Entinen Intouristin tehtaanomainen ulkomaalaishotelli oli kunnostettu oikein viihtyisäksi uzbekistanilaiseksi majoitusliikkeeksi. Kuljeskelin liikuttuneena koristemattoisilla käytävillä ja ajelin Koneen hissillä ylös muistellen neuvostoaikojen reissujani vuosikymmenien takaa.
Kerran tuossa rakennuksessa pakenin erään turbaanipäisen intialaisen herran hellyydenosoituksia öisen hotellin käytävillä, koska en halunnut suostua vietäväksi hänen sukunsa palatsiin Intiassa. Eikä ole muuten myöhemminkään tullut mentyä siihen maahan, ei kylläkään tämän herran peloittelun peloittelemana vaan ihan muuten on sattunut jäämään väliin.
Valokuvailin hotellia ja Tashkentin näkymiä kattokerroksesta ja käveleskelin ympäristössä Timur Lenkin puistikossa ja hänen nimeään kantavalla museolla. Ajelin Tashkentin koristeellisella metrolla ja päädyin erääseen puistoon lasten vilkkaaseen joulutapahtumaan.
Ruokapaikakseni valikoitui kiva ja sopivan nuhruinen pikkukuppila, jossa sain maukkaan ateriointini ajan ihailla ikkunasta toisen asiakkaan kulkuneuvoa, joka sattui olemaan hevonen. No ehkä hän oli tauolla lastentapahtuman ratsastutuksesta.
Tashkent tuli palautettua mieleen oikein hyvin. Jotkut ovat arvostelleet, että verrattuna muihin Keski-Aasian historiallisiin kaupunkeihin Tashkent on liian uudelleenrakennettu 60-luvun maanjäristysten jälkeen, mutta minä kyllä pidän tästä kaupungista. Eikä Tashkent tietenkään ole voinut valita vakavaa maanjäristystä pois historiastaan. Aina on hyvä kun paikat ovat erilaisia ja eri hetket historiassa antavat paikoille omat leimansa.
Uzbekistanin pääkaupungista Tashkentista matkani jatkuisi Kirgisiaan Bishkekiin. Joulu oli jo pidemmällä kuin ovella. Aika oli tässä ja nyt.
Jarmeli matkustaa 
Hauskaa, että olet ehtinyt lisätä blogiin kuvia ja kokemuksiasi Stan-maista. Samat Uzbekistanin kaupungit mekin kiersimme reilu vuosi sitten, mutta opastetulla kiertomatkalla, joten aikaa ei oikein jäänyt omaehtoiseen kaupunkeihin tutustumiseen. Venäjän kielen taidottomana opastettu matka sopi meille. Samarkandin Registan-aukio iltavalaistuksessa oli reissumme yksi vaikuttavimpia näkyjä. Sinä olet saanut sen hienosti vangittua valokuvaan.
TykkääTykkää
Kiitos kivasta kommentista: ) Luin juuri äsken sinun blogiasi, kivoja reissuja teilläkin on ollut ja niitä on paljon!
TykkääTykkää
Kiinnostavaa luettavaa taas! Uzbekistan on kiehtova kohde. Erityisesti kiinnostaisi päästä Aral-järvellä, mutta se taitaa olla vähän hankala kohde, koska on jokseenkin etäällä muista kohteista.
TykkääTykkää
Ei se Aral itse asiassa ole etäällä kaikesta, koska seuraavassa osassa ajan junalla Kazakstanissa melko läheltä järveä. En kuitenkaan pysähtynyt siellä tällä kertaa, vaan jatkoin Venäjän puolelle Orenburgiin. Naapurikupeesta tulivat kertomaan että nyt ollaan lähellä Aral-järveä, mutta junan ikkunasta näkyivät vaan aromaisemat. Toinen juttu onkin, että se on kai kovasti kuivunut.
TykkääTykkää