Tarkoitus oli jatkaa matkaa junalla Latvian Daugavpilsistä Liettuan Vilnaan, mutta eiväthän junat kulje Latvian ja Liettuan välillä vieläkään sitten koronavuosien alkamisen. Matkustin yöbussilla Tallinnasta Vilnaan, Liettuan pääkaupunkiin.
Maksoin helmikuun alekauden lipustani 11 euroa. Lisäetuna sain alkumatkaksi viereeni Nikolain, joka jaksoi pulista minulle ja puhelimeen niin kauan ja kovaa, että lopulta joku kävi häntä jo uhkaamassa kyydistä poistolla. Minua ei perheasioiden selvittely häirinnyt.
Jatkomatka Liettuan Vilnasta Puolaan Bialystokiin onnistuu junalla paremmin sieltä päivittäin kulkevien junavuorojen avulla. Itse asiassa juna jatkaa Puolan Krakovaan asti, mistä on hyviä yhteyksiä joka suuntaan Eurooppaan. En noussut tällä kertaa siihen junaan, mutta kuvasin lähtevää junaa Vilnan rautatieasemalla, joka sijaitsee bussiaseman vieressä.
Druskininkain kylpyläkaupunki Liettuan etelärajalla
Istahdin paikallisbussiin ja olin parin tunnin päästä Druskininkaissa, Niemen-joen varrella sijaitsevassa kivassa kylpyläkaupungissa lähellä Valko-Venäjän rajaa (16 km). Majoituin siellä aivan ällistyttävän tasokkaaseen Tech Hosteliin.
Oleskelutilat olivat isot ja huonekasveilla koristellut. Keittiö oli erittäin hyvin varustettu ja kaiken kruunasi kaunis näkymä Druskonis-järvelle. En tykännyt kun jokaisesta ovesta kuljettiin välkähtävällä avainkortilla, mutta kai se on nykyaikaa.
Katselin pikkukaupunkia kävellen ympäri keskuspuistoa ja Niemen-joen rantoja. Ensi töikseni löysin köysiradan ja ajelin sillä joen yli mäntymetsäiseen urheilukeskuksen tapaiseen paikkaan.
Mäntymetsää muuten olikin sitten ihan joka puolella. Sen vuoksi hengittäminen Druskininkaissa tuntui jotenkin erityisen puhtaalta ja raikkaalta.
Löysin Pyhän Marian komean kirkon, jonka ovet olivat kyllä lukittu. Paikalle tulleet remontoijanuorukaiset avasivat oven, jotta pääsin katsomaan sisään.
Seuraavana päivänä näin sinne suuntaavan enemmänkin väkeä messuun. Kansallispäivän kunniaksi kirkon sisäänkäynti oli koristettu ilmapalloilla.
Kuljeskelin Druskininkain kaupungilla, vai pitäisiköhän sanoa kylällä (12.000 asukasta). Katselin rakennustaidetta ja muistomerkkejä, kokeilin kauppoja ja kahviloita. Tajusin nyt, mitä tarkoittaa kun on maassa, jonka kirjoitettua kieltä ei ymmärrä yhtään.
Kaikki kyltit ja asiat olivat liettuaksi, jonka vuoksi piti paljon arvailla juttuja. Venäjää ja englantia puhuttiin kyllä joka paikassa, mutta tekstit olivat jotain vekkulia salakieltä. Hyvin silti selvisivät asiat.
Liettualaisten kasvot ovat jotenkin samanlaiset kuin suomalaisten. Tarkoitan tällä jotain tiettyä ujoutta tai vakavamielisyyttä, joka puuttuu esimerkiksi virolaisten ja latvialaisten kasvoilta.
Ihmettelen miten komea historia liettualaisilla on Euroopan suurimpana valtiona 1400-1600 -luvuilla. Maailma muuttuu ja sen myötä rajat elävät maiden välillä ja ihmisten mielissä. Pakanoina liettualaiset pysyivät sitkeästi pisimpään kääntyen kristinuskoon viimeisten joukossa Euroopassa.
Suurta huvia koin matkallani liettualaisen terveydenhuollon parissa. Piti käydä niskastani poistetun myhkyrän siteenvaihdossa paikallisella poliklinikalla. Sain kyllä hyvin apua, mutta sisäänpääsyyni ulkomaalaisena osallistui aikamoinen määrä terveyskeskuksen väkeä.
Minibussilla Grodnoon
Parin päivän jälkeen olin valmis jatkamaan eteenpäin Valko-Venäjän puolelle. Olin jo etukäteen hankkinut netistä viisumivapaan rajanylitysluvan, jolla saisi mennä maan läntisiin osiin Grodnon ja Brestin alueelle. Maaliskuun 2023 alusta saa Valko-Venäjälle myös mennä Venäjän monikertaviisumilla ja päinvastoin.
Olin jo tullessani Druskininkain pikkuiselle bussiasemalle yrittänyt varmistaa Googlella löytämiäni aikatauluja. Infoluukun kassaneidillä olevat tiedot olivat aivan erilaisia. Tai niitä ei juuri ollut.
Myös vapaista paikoista ei ollut tietoa, ne selviäisivät vasta kulkuneuvon saavuttua laituriin. Tulin ajoissa asemalle seuraamaan eri vaihtoehtoja ja täytyy sanoa, että lopulta matkustin parin tunnin kuluttua sellaisella minibussilla, jota ei ollut missään aikataulutiedossa.
Odotukseni aikana tutustuin moneen muuhunkin odottelijaan. Sain muiden matkalaisten suosituksesta ladattua sopivan sovelluksen ja autoin muita lippujen ostossa netistä kassan häivyttyä lounastunnille.
Parhaiten mieleen jäi mukava valkovenäläinen Andrei. Hänen kanssaan saimme käsiteltyä parissa tunnissa paljon asioita omista elämän kolhuistamme politiikkaan ja presidentteihin sekä armeija-asioista lastemme tulevaisuuteen.
Pääsin Druskininkaista Grodnoon menevään minibussiin ja rajanylitys 16 km päässä sujui ihan kivasti. Molemmilla puolilla rajaa oli isot läjät polkupyöriä enimmäkseen lukoilla mäntymetsän puihin kiinnitettyinä odottamassa maasta toiseen siirtyviä isäntiään.
Jonotusta ei juuri ollut, vaikka siitä oli peloteltu odottajien kerhossa lähtöasemalla. Valko-Venäjän puolella oli myynnissä tax freessä parilla eurolla muka suomalaista vodkaa, jonka etiketti ei minusta kyllä ollut Suomea nähnytkään.
Liettuan suuriruhtinaskunnan historiallinen keskuskaupunki Grodno
Grodnossa etsin majapaikkani, joka oli kodikas ja lämmin hostelli Karl Marksin kadunkulmalla. Samalla löysin ruokapaikakseni Traktir-nimisen tavernan, joka oli niin mainio ja erittäin valkovenäläinen, että menin seuraavanakin päivänä sinne syömään hyvin.
Ekalla kerralla otin snapsizakuskat ja ruukussa valmistettua kalapataa sekä toisella kerralla herkullista lämmintä peruna-kieli-salaattia ja ruusujen muotoisia hedelmäblinejä kermavaahdolla. Luulen että tämä Traktir jää mieleeni, kun myöhemmin muistelen missä on ollut parhaimpia aterioita reissuillani.
Valko-Venäjällä oli erikoista maksamisen suhteen, että välillä kävi läntinen luottokortti ja välillä itäisen naapurin pankkikortti. Joka tapauksessa pankkiautomaatista sai käteistä ja silläkin pärjäsi hyvin. Apteekissa tarvittiin esimerkiksi itäkortti ja bussiasemalla kelpasi länsimainen. Paluulipun ostaminen Liettuaan oli ihan selkeää toisin kuin Liettuasta oli ollut ulospääsy.
Grodnon kaupunki oli yllätys monessakin positiivisessa mielessä. Kaupunki on kaunis ja suurehko, 350.000 asukasta. Rakennukset ovat komeita ja koristeellisia sekä Niemen-joen näkymät muhkeampia kuin Liettuan puolella.
Kävelin linnoituksilla, torilla ja historiallisissa kortteleissa sekä lepäsin katusoittajia kuunnellen puistikoiden penkeillä. Tänne tulen uudelleen paremmalla ajalla.
Viihdyin Grodnossa niin hyvin, että olin siellä kaksi päivää suunnittelemani yhden päivän sijaan. Olin ajatellut kaartaa takaisin Liettuaan Puolan Bialystokin kautta. Luovuin suunnitelmasta kun kuulin, että läheinen raja-asema oli väliaikaisesti suljettu ja olisi pitänyt kiertää melko paljon pidempi reitti Brestin kautta.
Paluu Vilnaan
Paluumatkalla bussissa oli jo samoja tuttuja tulomatkalta. Mainita täytyy myös Grodnon bussiaseman Putnik-kahvilan puhelias emäntä ja hänen omatekemäksi mainostaneensa suussasulavat perunadranikit ja lohileivät.
Sidehoidoksi pyysin jotain desinfiointiainetta ja emäntä tarjosi gruusialaista konjakkia. Se kuulemma parantaisi kaikki muutkin murheet ja vaivat. Niin taisi tapahtuakin.
Rajamuodollisuudet takaisin Liettuaan menivät kohtuullisesti. Vähän jouduin jännittämään kun tulin ostaneeksi 12 eurolla tupakkakartongin ja kuulin palattuani kaupasta bussiin, että tällä rajalla sai tuoda vain kaksi askia. Muut bussissa jo jakelivat toisilleen askejaan, joten en ryhtynyt siihen sekaan.
Liettualainen tulli sitten vaan tuijotteli silmiin mutta ei kysynyt mitään. Kartonki hävisi sitten Vilnan majapaikassa sängyltä peittoni alta, joten tämä tulliseikkailu oli turha, tosin rahallinen tappio pieni.
Palasin Vilnaan ja olin siellä pari päivää. Olisin ollut pidempäänkin, mutta helmikuiset pakkaset myrskylukemilla puhaltelivat Vilnassa ja siten kävelyretkeily vanhassa kaupungissa oli aika koleaa kiertelyä. Päivitin kuitenkin muistojani Vilnan kauniin keskustan kortteleista.
Hostelli bussi- ja juna-asemien vieressä oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta emäntä oli mukava ja valveutunut keskustelukumppani. Avasi kysymällä miten aiotte pärjätä Naton kanssa ja analysoi energiapulaa ja digi-idtä perhe-elämän pohdintojemme lomassa.
Majapaikan oleskelutilat olivat kyllä mukavat, mutta keittiö niin vaatimaton ja nuhruinen, että kävin syömässä ulkona naapuritalon georgialaisen kuppilan munakoiso-pähkinä-rullia.
Paluupäivän bussimatka Vilnasta Tallinnaan Riikan kautta kulki päiväsaikaan. Matkalla satoi sankasti lunta. Varsinkin Latvian puolelta pimenevän Viron alueelle pyrytti niin että aikataulu petti, enkä ehtinyt viimeiseen laivaan Tallinnassa. Varasin kympillä yöpaikan tuttuun Imaginary-hosteliin ja jatkoin Suomenlahden yli seuraavana päivänä aamupäivällä.
Jarmeli matkustaa 