Kazakstan on valtava, maailman yhdeksänneksi suurin maa, joten riittihän siinä hyvin maata pitkin junamatkaa pariksi päiväksi kuljettavaksi. Seuraavalla kerralla on monta kiinnostavaa paikkaa pysähdyttäväksi.
Lähtö Kirgisian pääkaupungin Bishkekin rautatieasemalta oli eloisa. Ensin vaikutti että asemalaituri on hiljainen paikka. Moskovan junan lähtöajan lähetessä kuhina kiihtyi kirgiisien etsiessä vaunujaan ja kauppiaiden juostessa kasseineen myymässä eväitä.
Löysin oman kolmosluokan vaunupaikkani junassa helposti ja luulin jo lähtötilanteen rauhoittuvan. Pulisevat kauppiaat kuitenkin juoksentelivat pitkin auringonvaloisia junan käytäviä viime minuuttiin asti tarjoten aktiivisesti paikallista pyöreää leipää ja makkaraa, kuumia piirakoita, vesipulloja, vihreää jääteetä, kirgisialaista konjakkia, varavirtalähteitä kännykkään, villahuiveja sekä tossuja junaelämää varten.
Junan vaunupalvelija komensi terävä-äänisesti ylimääräisiä ulos. Hän näytti tuntevan jotkut myyjistä myös etunimeltä, joten menossa vaikutti olevan normaali pitkän junan arkiprosessi.
Junan lähdettyä liikkeelle Bishkekistä kysyin miksei sähköpistoke tunnu toimivan. Ystävällinen vaunupalvelija kertoi itsellään olevan koko ajan toimiva pistoke, jonne olin tervetullut tuomaan laiteeni lataukseen kun tulee tarvetta uudelle virralle.
Kirgisiasta Kazakhstaniin
Matka Bishkekistä Kirgisian ja Kazakhstanin rajalle ei ollut kovin pitkä ja vihreät rajaviranomaiset nousivatkin junaan pian. Juna seisoa nokötti melko pitkään molemmilla valtakunnan rajoilla sekä passit kerättiin leimausta varten. Muuten rajatarkastukset olivat ystävällisiä ja sujuvia.
Ystävällisyys rajalla meni jopa niin pitkälle, että vihreä rajavartija antoi minulle puhelinnumeronsa, jotta hän voisi esitellä minulle Kirgisiaa ensi kerralla kun tulen. Olin jo hämmentynyt, että ei kai nuori mies yrittänyt tehdä iskuyritystä. Huomasin hassun kuvitelmani aiheettomaksi, koska nuorukainen antoi varmuuden vuoksi minulle myös vaimonsa puhelinnumeron, jos hän itse ei heti vastaisi.
Kohta junaan nousivat beigenvärisissä maastopuvuissa liikkuvat Kazakhstanin viranomaiset. Ystävällisyys jatkui ja nyt mukana oli jo kannettava rajakamera, jolla minusta otettiin käyntitodiste maan arkistoihin.
Tästä alkoi parin päivän junaosuus Kazakhstanin suurella maaperällä. Juna kulki Kazakhstanin länsiosassa ja jossain vaiheessa seuraavana päivänä naapurini ilmoitti meidän olevan Aral-järven seudulla.
Kuumaa teetä kului kiitettävästi. Naapurin pikkupoika tuntui olevan kiinnostunut tutustumaan ja kurkki kulman takaa, mutta rymisteli karkuun aina kun yritin sanoa hänelle jotain.
Maisemat olivat pääosin aavikkoa, mutta ihmeen kaupalla aina välillä ilmestyi näkyviin pieni kylä tai isompi kaupunki rautatieasemineen. Asemien välillä suurinta huvia oli yrittää kuvata ikkunasta kamelilaumoja, mutta katraat olivat sen verran kaukana junasta, ettei esittelykelpoisia kuvia juurikaan onnistunut.
Vaununaapurini osoittautuivat aktiivisiksi seuraihmisiksi. Omassa osastossani satuin olemaan yksin melkein koko matkan, mutta seinän takaa sain huomiota koko ajan. Tshimkentiläinen miesporukka kuljetti minulle kuumaa teetä ja tarjoili eväitään niin, että nolostuneena pyysin lopulta jo heitä vähentämään huoltamistani. Milloin tuli kanankoipia tai pikkuleipiä tai piirakoita tai paahdettuja siemeniä järsittäväksi. Mutta kun se tuottaa meille niin paljon iloa kestitä vierasta, he vastustivat.
Juna pysähteli eri paikoissa minuutista melkein tuntiin, joten pientä tutustumista ehti tehdä asemien ympäristössä. Asemilla oli paljon hilpeitä kauppiaita myymässä lisää kaikkea matkalla tarvittavaa ja varsinkin syötävää.
Kävin kerran syömässä myös ravintolavaunussa, kun halusin paeta välillä naapuriosaston tarjoiluja. Sain seurakseni ravintolavaunussa paikallisen viinipullon ja manty-keitinpiirakoiden lisäksi kirgiisin, joka halusi kertoa läpi koko sukupuunsa. Siitä valistuneena palasin vaunuuni seuraamaan iltamaisemia Kazakhstanissa.
Kazakhstanista Venäjälle Orenburgiin
Venäjän puolella Kazakhstanin rajaa pääsin haastatteluun, jossa kyseltiin tarkasti matkareittiäni ja jopa perhesuhteitani. Kysyin haastatellaanko kaikki ulkomaalaiset näin moninaisesti. Minulle sanottiin, että ei, mutta on kiva kun matkustaja puhuu edes muutaman sanan venäjää niin silloin saa haastattelusta enemmän irti. Totta se olikin, aika kului jutellessa paremmin, koska juna seisoi taas molemmilla rajoilla aivan turhan pitkän ajan.
Venäjän puolella Orenburgissa Ural-joen rannalla jäin junasta. Kävelin rautatieaseman lähistöltä varaamaani pikkuhotelliin. Mietin mahdanko nukkua hyvin vai huonosti pitkän junamatkan jälkeen, mutta siihen tuli lisävalaistusta pian.
Hotelli Milanassa oli illalla aivan hervottomat pirskeet ja sen mukainen meteli kumisi huoneeseen asti. Meteli taukosi kuitenkin puolenyön maissa kuin leikaten, joten oikeastaan jäin melkein kaipaamaan iloista musiikinjytkettä. Nukuin mukavasti, vaikka tuntuikin oudolta kun juna ei enää keinuttanut sänkyäni.
Aamupäivällä lähdin tutustumaan Orenburgiin. Kaupungin tunnelma oli jotenkin pikkukaupunkimainen, vaikka asukkaita siellä on yli puoli miljoonaa.
Löysin ilokseni kaupungin ison draamateatterin seinältä tälle illalle ilmoituksen, jossa komeili Hunks-tyyppinen ryhmä ja esityksen nimi Ladies Night. Tuon voisinkin antaa itselleni syntymäpäivälahjaksi. Ilo loppui lyhyeen kun kuulin että esityksen sähköiset liput oli jo aikaa sitten loppuunmyyty.
Kävin lohduttamassa itseäni nauttimalla läheisen puiston ravintolassa ihanan makuisen juustopossupadan ja lasillisen paikallista punaviiniä. Muita kiinnostavia esityksiä ei kaupungin tapahtumasivuilla ollut sille illalle. Viereinen taidemuseo oli jo sulkeutunut siltä päivältä, joten ajattelin mennä saunaan.
Turkkilainen sauna löytyikin kännykällä suunnistamalla parin korttelin päästä ja astuin avonaisesta ovesta sisään. Sauna oli lämmin ja näytti mukavalta kastautumisaltaineen ja pikku baareineen, mutta siellä ei ollut yhtään ihmistä. Ei ollut edes henkilökuntaa, jolle olisin voinut maksaa käynnistäni. Kokeilin sormellani altaan sopivanlämpöistä vettä, odottelin vähän aikaa tyhjässä baarissa ilmeisesti hetkeksi poistunutta isäntäväkeä, mutta päätin sitten luovuttaa ja palata hotellilleni.
Matkalla hotellille sentään jotain oli vielä auki ja henkilökuntakin paikalla. Kävin katolisesssa iltamessussa Loretanskin Jumalanäidin kirkossa.
Hotellini vierestä ostin kierretyn Keski-Aasian ja syntymäpäiväni kunniaksi huoneeseeni pikkupullon venäläistä shampanjaa. Lasia ei löytynyt, mutta kekseliäästi nautin kuplajuoman huuhdellusta salaattipakkauksestani, koska eihän Venäjällä pidetä sopivana pullon suusta juomista. Se on kuulemma juoppouden merkki.
Seuraavana aamupäivänä oli lähtö lentokentälle. Olin mielestäni ekologisesti matkustanut viime päivinä junalla tuhansia kilometrejä ja Venäjän halki olin jo aikaisemmin tehnyt maitse matkaa monta kertaa, joten päätin oikaista edullisella lennolla ilman halki Pietariin.
Kävellessäni poispäin hotellilta huomasin useiden juhlapukeutuneiden perheiden olevan menossa läheiselle kulttuuripalatsille. Päätin mennä katsomaan mitä sieltä löytyisi.
Orenburgin kultturipalatsilla oli lasten joulunäytös ja ajattelin joulusatukuvaelman olevan mukava vaihtoehto eilisille hutiohjelmille. Satu olikin aivan ihastuttava hyvän ja pahan jännittävä taistelu. Allaolevassa videonpätkässä näytelmän lopussa kaikkien ystäväksi kehittyvä pääpahisroolin esittäjä, peilinpalasiin pukeutunut koppalakkikonna esittää venäjäksi Michael Jacksonin ”I’m Bad”.
Orenburgin lentokentän vieressä näin ihastuksekseni näyttelyaitauksessa vanhoja Aeroflotin käytöstä poistuneita lentokoneita. Kuvan 160-paikkainen Tupolev-154 on ikuinen suosikkini, jollaisella olen lentänyt 1980-luvulla eräänkin kerran.
Turvatarkastuksessa tuli tenkkapoo, koska olin ajattelemattomuuttani ostanut Bishkekissä junakaupustelijalta nätin kirgisialaisen konjakkipullon. Eihän sitä tietenkään haluttu päästää koneeseen käsimatkatavaroissani. Olin jo menossa viemään söpöä nahkapukuista pulloa roskikseen, kun tiskillä takanani ollut nuori venäläispari hihkaisi, että pakataan se tänne meidän matkalaukkuun ja annamme sen takaisin Pietarissa.
Olin ilahtunut taas kerran saamastani ystävällisyydestä ja avusta. Laskeuduttuamme Pietariin Pulkovon kentälle yritin antaa konjakkipulloa pariskunnalle lahjaksi kiitokseksi, mutta siihen he eivät mitenkään suostuneet. Nyt tästä Keski-Aasian reissusta on jo toista vuotta aikaa, mutta en vieläkään ole raaskinnut avata kirgisialaista matkamuistoani.
Jarmeli matkustaa 
Oho, miten upeaa vieraanvaraisuutta useammalta ihmiseltä! Tuollaiset tilanteet ovat usein sellaisia, että niistä jää mukava muisto, ja ne vaikuttavat usein myös siihen, millainen mielikuva kyseisestä paikasta jää.
TykkääTykkää
Totta puhut: ) Ystävällinen vastaanotto jää usein paremmin mieleen kuin tasokas hotelli tai komea nähtävyys. Tuolla suunnalla erityisesti jaksan olla aina ihmeissäni aidosta ystävällisestä kiinnostuksesta tulijaa kohtaan. Usein siihen ei liity edes kaupankayntiä, mikä jossain muualla voi olla ystävällisen hymyn edellytys
TykkääTykkää
Olipa mukava tarina. Siitä huomasi, että matkustelu on paljon mielenkiintoisempaa, jos on yhteinen kieli paikallisten asukkaiden kanssa.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista. Onhan se kiva keskustella paikallisten ihmisten kanssa jo seuran vuoksi. Tunnen kyllä moniakin matkailun harrastajia, jotka kulkevat mielellään juuri tuolla itäsuunnalla pitkin ja poikin puhumatta mitään muuta kuin esimerkiksi savon murretta. Asiat kyllä selviävät ilman yhteistä kieltäkin. Kirjaimia kannattaa vähän opetella: )
TykkääTykkää